SUNNUNTAIN SUMUSSA
Heräsin sunnuntaiaamuun vähän pettyneenä. Satoi vettä. Sain odottaa pitkälle iltapäivään kunnes sade kaikkien ennustusten mukaisesti lakkasi ja pääsin lähtemään kuivin päin matkaan. Mies laittoi saunan lämpenemään ja minä lampaankyljykset savipadassa uuniin hautumaan. Näin oli alkuvalmistelut tehty päivän melontalenkkiä varten.
Vajalle tullessa huomasin sinne ilmestyneen tämän vuoden hikiviivaston. Mies oli ehtinyt lauantain talkoiden yhteydessä merkitä minulle kaikki tänä keväänä kertyneet kilometrit. Kasassa kaksikymmentäviisi kilometriä, eikä vielä ole edes toukokuu. Lupaavalta näyttää?
Saatuamme kanootit laiturille, katsahdin ympärilleni. Enkä nähnyt siinä sumussa juuri nenänpäätäni kauemmaksi. Mutta mikäs tässä, toki me nämä maisemat tunnemme ja osaamme suunnistaa vaikka silmät kiinni. Päätimme lähteä kohti Villinginsalmea. Näin kulkien olisi rantaviiva koko ajan silmissämme. Ramsinsalmeen päästyämme yritin jo eksyä suunnasta. Edessä olevaa Paloluotoa ei näkynyt ja miehen mielestä kanootin nokkani oli ihan liikaa oikealle. Otin vihjeestä vaarin ja tästä eteenpäin keskityin paremmin. Niinpä löysin itseni suunnitellustiVillinginsalmesta.
Sumu näytti hieman hälventyvän ja jatkoimme eteenpäin ajatuksena kiertää Villinki. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että sauna taitaa olla kohta lämpimänä. Siispä oikaisimme Kivisalmen kohdalta Villinginlahdelle. Sinne päästyämme sumu tiheni jälleen. Seurasimme Villingin rantaa takaisin päin. Näytti siltä, että kaikki saaret ja luodot olivat yhtäkkiä kadonneet, mitään tai ketään ei näkynyt missään. Ainoastaan veneiden torvet soivat , lähellä ja kaukana. Meri oli kiehtovan rauhallinen ja äänetön, miltei aavemainen.
Kun meloo kotikulmillaan, ei sumussakaan kovin äkkiä usko eksyvänsä. Mietin siinä meloessa, miten olisi käynyt, jos olisimme olleet ihan oudoissa maisemissa tai vähän kauempana ulapalla? Olisiko kartasta ja kompassista olllut miten paljon apua?
Tututkaan maisemat eivät muuta sitä tosiasiaa, että ylitimme veneväylän jos toisenkin vain luottaen siihen, ettei ketään muita väylällä kulje. Oliko kovin järkevää olla liikkeellä tuossa sumussa, mene ja tiedä. Mutta hieno ja mieleenpainuva kokemus tuo iltalenkki kuitenkin oli.
Kotiin päästyämme sauna oli lämmin. Ja ne lampaankyljykset, sopivan kypsiksi ja meheviksi hautuneina, maistuivat aivan superhyviltä nälkäisille melojille.
Heräsin sunnuntaiaamuun vähän pettyneenä. Satoi vettä. Sain odottaa pitkälle iltapäivään kunnes sade kaikkien ennustusten mukaisesti lakkasi ja pääsin lähtemään kuivin päin matkaan. Mies laittoi saunan lämpenemään ja minä lampaankyljykset savipadassa uuniin hautumaan. Näin oli alkuvalmistelut tehty päivän melontalenkkiä varten.
Vajalle tullessa huomasin sinne ilmestyneen tämän vuoden hikiviivaston. Mies oli ehtinyt lauantain talkoiden yhteydessä merkitä minulle kaikki tänä keväänä kertyneet kilometrit. Kasassa kaksikymmentäviisi kilometriä, eikä vielä ole edes toukokuu. Lupaavalta näyttää?
Saatuamme kanootit laiturille, katsahdin ympärilleni. Enkä nähnyt siinä sumussa juuri nenänpäätäni kauemmaksi. Mutta mikäs tässä, toki me nämä maisemat tunnemme ja osaamme suunnistaa vaikka silmät kiinni. Päätimme lähteä kohti Villinginsalmea. Näin kulkien olisi rantaviiva koko ajan silmissämme. Ramsinsalmeen päästyämme yritin jo eksyä suunnasta. Edessä olevaa Paloluotoa ei näkynyt ja miehen mielestä kanootin nokkani oli ihan liikaa oikealle. Otin vihjeestä vaarin ja tästä eteenpäin keskityin paremmin. Niinpä löysin itseni suunnitellustiVillinginsalmesta.
Sumu näytti hieman hälventyvän ja jatkoimme eteenpäin ajatuksena kiertää Villinki. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että sauna taitaa olla kohta lämpimänä. Siispä oikaisimme Kivisalmen kohdalta Villinginlahdelle. Sinne päästyämme sumu tiheni jälleen. Seurasimme Villingin rantaa takaisin päin. Näytti siltä, että kaikki saaret ja luodot olivat yhtäkkiä kadonneet, mitään tai ketään ei näkynyt missään. Ainoastaan veneiden torvet soivat , lähellä ja kaukana. Meri oli kiehtovan rauhallinen ja äänetön, miltei aavemainen.
Kun meloo kotikulmillaan, ei sumussakaan kovin äkkiä usko eksyvänsä. Mietin siinä meloessa, miten olisi käynyt, jos olisimme olleet ihan oudoissa maisemissa tai vähän kauempana ulapalla? Olisiko kartasta ja kompassista olllut miten paljon apua?
Tututkaan maisemat eivät muuta sitä tosiasiaa, että ylitimme veneväylän jos toisenkin vain luottaen siihen, ettei ketään muita väylällä kulje. Oliko kovin järkevää olla liikkeellä tuossa sumussa, mene ja tiedä. Mutta hieno ja mieleenpainuva kokemus tuo iltalenkki kuitenkin oli.
Kotiin päästyämme sauna oli lämmin. Ja ne lampaankyljykset, sopivan kypsiksi ja meheviksi hautuneina, maistuivat aivan superhyviltä nälkäisille melojille.
Kommentit
Lähetä kommentti