VALKOINEN KANOOTTI MÖKKEILEE

Lauantai 6.8.2016


Olemme notkuneet kotona jo toista viikkoa Saimaa-retkemme jälkeen. Lomaa on vielä jäljellä ja melomaankin ehtisi. Mutta minne? Vaihtoehtoja tuntuu olevan liikaa eikä kovin kauas jaksaisi matkata.

En ihan tarkalleen tiedä, missä järjestyksessä kaikesta sovittiin. Mutta lopputuloksena löysin
itseni myöhään eilisiltana Marjaniemen rannasta siirtämässä kanoottiamme auton katolle. 
Siis sellaista oranssin väristä. Tänä aamuna huomasin ajelevani aamutuimaan Eurajoelle, mistä mies osti  itselleen uuden valkoisen kanootin. Se nostettiin myös auton katolle ja matka jatkui Paraisille ja siitä vielä vähän eteenpäin Airistolle.

Perille päästyämme ensimmäinen tehtävämme oli löytää kanooteille yösija tässä lomakylässä.
Löysimme uimarannan, ravintolan, rantasaunan ja vierasvenesataman. Mutta emme mitään
järjellistä paikkaa kanooteille. Kun muutakaan ei tullut mieleen, päätimme varata niille yösijan
lasten leikkikentän reunamalta.

Hienolta näyttää!

Niin oli homma hoidettu ja lähdimme tutustumaan lähivesiin illan päätteeksi. Kiersimme
Stormälön saaren ihanassa ilta-auringossa, matkaa kertyi noin 13 kilometriä.
Rantaan palattuamme köytimme kanootit suunnitellusti leikkikentän aitaan. Vähän mietitytti tuo paikka -  saisiko mies nukuttua ollenkaan kun uusi hohtava kanootti jäi yksin oman onnensa nojaan yleiselle paikalle.


Toivottavasti pysyvät tässä tallessa.

Teltan pystyttäminen jäi tällä kertaa väliin. Sen sijaan suuntasimme kohti hyvin varusteltua lomamökkiä, purimme matkatavarat kaapin hyllylle ja valmistimme iltapalan sähköliedellä. Patjaan ei tarvinnut puhaltaa ilmaa ja levolle kävimme puhtaisiin valkoisiin lakanoihin.


Sunnuntai 7.8.2016

Jos Airistolta suuntaa kohti länttä vajaat kymmenen kilometriä, saapuu Seilin saarelle. Saarelle,
jolla on pitkä ja synkkä historia takanaan. Sinne rakennettiin 1600-luvulla spitaalihospitaali ja
myöhemmin sinne lähetettiin myös mielisairaat mantereelta muita häiritsemästä. Matkasimme
tänään tutustumaan tuohon saareen.

Kanootit löytyivät sieltä mistä pitikin, uimarannan vierestä leikkikentän aidan takaa ja saimme ne siitä kätevästi vesille. Kanootteihin kiinnitetty vaijerilukko vain auki ja matkaan. 

Melonta sujui leppoisasti auringonpaisteessa ja hienoisessa vastatuulessa. Seilin saaren edessä arvoimme rantautuako Kirkkorannan vierasvenelaiturin lähettyville vai Turun yliopiston tutkimusaseman laituriin. Valitsimme ensimmäisen vaihtoehdon ja hyvä niin. Myöhemmin selvisi, että tutkimuslaitoksen laiturilta olisi pitänyt kulkea saareen yksityisen piha-alueen poikki.

Kirkkorannan vierasvenesatama on pieni ja vaatimaton
Seilin saaren vierasvenesataman vierestä löytyi hyvä paikka kanooteille. Minä kiskoin kanootin kalliota raapien ylös, mies näki vähän enemmän vaivaa suojatakseen upouuden valkean kanoottinsa 
pohjaa.

Suunnistimme ensimmäiseksi Kirkkorannassa olevan opastaulun luo. Siitä sai hyvää yleistietoa
saaresta ja sen historiasta. Saarella tiedetään olleen asutusta jo keskiajalla ja 1600-luvulla sinne alettin siirtää lebrasairaita ihmisiä Tautia pidettiin parantumattomana ja sairaat haluttiin eristää muista ihmisistä. Saarelle joutuminen tarkoitti elinikäistä tuomiota, sinne jouduttuaan sieltä ei päässyt koskaan pois. Tarina kertoo, että potilaan oli tuotava mukanaan 20 taalaria ja laudat omaa ruumisarkkuaan varten.  

Tie rannasta jatkui kirkolle, joka on kesäaikaan yleisölle avoinna pientä pääsymaksua vastaan. Näkemisen arvoinen rakennus, ulkoa ja sisältä. Kirkon sisällä on mm. 'tarttuvien tautien vaivaamille' erillinen tila, jossa on oma alttari ja sisäänkäynti. Pihalla oli iso risti ja siinä muistolaatta yli 600 kuolleen lebrapotilaan muistoksi.



Saaren museokirkko


Kirkolta tie jatkui eteenpäin ja vastaan tuli vuoteen 1962 saakka toiminut naismielisairaala. Kun lebrasairaus alkoi kadota Suomesta, jatkui hospitaalin toiminta houruinhuoneena. Aiemmilla vuosisadoilla ei taidettu puhua mielisairaiden hoitamisesta, vaan sairaala toimi säilytyspaikkana mielenvikaisille.

Nykyään tiloissa toimii Saaristomeren tutkimuslaitos. Kiertelimme hetken  rakennuksen ympärillä ja palasimme sitten takaisin kirkkorantaan. Ostimme kesäkioskista jätskit ja lähdimme paluumatkalle Airistolle.





Vanhan sairaalarakenuuksen yksi siipi
Saaren tunnelma oli ristiriitainen. Aurinko paistoi, luonto oli kauneimmillaan, rakennukset
huolella hoidettu ja nurmikot siististi leikattu. Mikä vastakohta  kaikelle sille, mitä luimme ja
näimme saaren historiasta.


Seilin saaren kaunista  maisemaa
Tuuli jatkoi kulkuaan lännestä päin ja niinpä pääsimme takaisin mukavasti myötätuulessa.
Tarkemmin ottaen siihen asti kunnes ukkonen alkoi jyristä. Matkaa majapaikkaamme oli vielä
kolmisen kilometriä ja minä olin taas tuttuun tapaan vähän kauhuissani tuosta metelistä. Mies alkoi laskea ukkosen etäisyyttä. Katseli salamoita ja kuunteli voimistuvaa jyrinää. Kertoi ensin ukkosen olevan kahdeksan kilometrin, sitten 15 kilometrinpäässä. Taisi keksiä luvut ihan omasta päästään minua rauhoitellakseen! No, joka tapauksessa selvisimme kuivina maihin. Sitten vain sauna lämpiämään ja perunat liedelle kiehumaan. Kätevää tämä lomamökkiretkeily.

Airiston rannalla olevasta ravintolasta saa myös todella hyvää ruokaa
Torstai 11.8.2016

Takana on useampi tuulinen, jopa myrskyinen päivä. Jos minulta olisi kysytty, voi olla että melominen olisi jäänyt kokonaan väliin näiltä päiviltä. Mutta ei kysytty, koska uusi hohtavanvalkoinen kanootti odotti joka aamu rannassa melojaansa. 

Pidemmät päiväretket Airiston ulapalla jäivät kuitenkin  haaveeksi, Sen sijaan lyhyempiä, 10 -15 kilometrin lenkkejä meloimme useampana päivänä.  Airiston niemen nokasta lähdetttäessä tuuli tuntuu saapuvan joka suunnalta ja mies sai taiten miettiä minkä saaren ja mihin suuntaan kanssani kiertäisi. Löytyihän niitä vaihtoehtoja usempikin. Lopputuloksena kiersimme Haverön vastapäivään, Lillmälön myötäpäivään ja Storamälöön sekä myötä- että vastapäivään. Emme toki saman päivän aikana kaikkea.

Tiistaina, jolloin tuuli nousi myrskylukemiin, mieskin suostui jäämän maihin. 
Näillä melontakerroilla huomasin harmistuksekseni kuinka paljon parantamisen varaa melontataidoissani edelleen on. Eikä käsivoimiakaan ole mitenkään liikaa! Kun puskee päin yli 10 m/s puhaltavaa tuulta, meloo vähän isommissa aalloissa tai taiteilee sadekuuron keskellä kovassa ristiaallokossa, tietää miten vähän osaa!

Väliin en ymmärtänyt lainkaan kanoottini aivoituksia. Miksi se yrittää väkisin kammeta väärään suuntaan, mutkittelee ja hidastelee ihan omia aikojaan. Sen sijaan miehen upouusi kanotti
vaikutti paljon taidokkaammalta. Se kulki huonossakin kelissä ihan vakaan ja varman oloisesti
eteenpäin. Kun miehelle tästä valitin, oli hänellä neuvo heti valmina: ' Rouvalle vain lisää aallokkomelontaa.'

Ei keli koko viikkoa huono ollut!






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

MELONTARETKI AHVENANMAALLE 2021