MIEHEN MATKASSA MERELLÄ

 Perjantain iltapäivällä kiirehdin töistä kotiin ja huomaan, että eteisen lattia on täyttynyt  kiitettävästi monenmoisista pussukoista. Mies on karannut töistään ennen minua ja pakannut jo suurimman osan tavaroista tulevaa retkeä varten. Kesäloma ei ala vieläkään, mutta onneksi on koko viikonloppu aikaa meloa! Minä pakkaan kylmälaukkuun eväät ja otan pari pussillista vaatetta mukaani. Tiedän niitä olevan aivan liikaa, mutta kiireessä en parempaan pysty. Ja sitä paitsi mies on hyvä pakkaamaan paljon tavaraa pieneen tilaan. Illan määränpääksi asetamme Eestiluodon. Mies kertoo tuulen olevan sen suuntaisen, että meidän kannattaa suunnistaa sinne Villigin salmen kautta. Tämän jälkeen jatkamme matkaa hyvässä sivumyötäisessä kohti Eestiluotoa. Kunnes mies yhtäkkiä pysähtyy ja toteaa, että 'eihän tuo saari edessämme voikaan olla Eestiluoto'. Hetken karttaa tutkittuaan hän päättelee meidän olevan menossa kohti Isosaarta ja kääntää kanootin aikamonta  astetta kohti oikeaa saarta. Näin

On sanottu, että kaikkeen, minkä kokee tärkeäksi, löytää kyllä aikaa. Ja höpö höpö, sanon  minä. Olisipa tämä elämä näin yksinkertaista. Kun miettii melomista, se ei ainakaan ole. Melontakausi on parhaimmillaan kesä-elokuussa. Toki melonnan hyvien varusteiden turvin voi aloittaa jo jäiden sulattua ja jatkaa kunnes pimeys valtaa taivaan, mutta ei siitä millään laskuopilla kerry puolta vuotta pidempää aikaa, jos sitäkään. Ja kun siihen samaan ajanjaksoon yleensä mahtuu aika monta työviikkoa ja muita velvoitteita, pihakukkien nyppimistä, tanssilavojen huumaa ja monenlaista muuta kesärientoa, on yhtälö väliin ihan mahdoton!  Ja sitten on tämä Suomen suloisesti vaihteleva sää. Juuri kun olen painanut helteisen viikon töissä ja päättänyt pyhittää seuraavan viikonlopun melontaan, saapuu joku uusi säärintama ja muuttaa kaiken. Tuulee kylmästi ja kovaa , vettä sataa ja yhtäkkiä minun ei tee mieli merelle ollenkaan. Tänään minulla oli taas valinnan tuska, lähteäkö töiden jälkeen merelle vai jump

Seison laiturilla ja katselen, kun porukkaa putoilee kanooteista. Ensin yksi, sitten toinen ja kohta jo kolmaskin on vedessä. Keräilen  silmälaseja, lippalakkeja, nenäliinapaketteja ja juomapulloja ja ties mitä tärkeää, minkä ei soisi joutuvan veden varaan. Ei, en ole huolissani tilanteesta, hyvin näyttävät pärjäävän ilman minun apuani.  Kun mies muutama kuukausi sitten kysyi , lähtisinkö melontakurssille mukaan ohjaajaksi, hämmästyin itsekin vastatessani myöntävästi. Mies taisi hämmästyä vielä enemmän ja toisti kysymyksen. Vastaus oli edelleen sama. Enhän minä oikein mitään taida, enkä ainakaan osaa muita opettaa, mutta silti tuntui tosi innostavalta ajatukselta lähteä mukaan. Järkeilin, että ei  kai meidän seuran jäsenissä ole montakaan kurssitusten ammattilaista, joten eiköhän tämäkin amatööri pärjää joukossa siiinä kuin muutkin. Tutustuin seuran sivuilla oleviin, sekä ohjaajille että kurssilaisille kirjoitettuihin ohjeisiin ja päätin, että kyllä minä tästä selviän. Motivaatiota l

Aamulla totesin, että tämä päivä on oikea sunnuntaimelojan unelma. Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, lämpöä on pitkälti yli kaksikymmentä astetta ja tuulta ei juuri nimeksikään. Mukaan tarvitaan siis aurinkorasvaa, termospullollinen kahvia ja pullaa. Sitten vain rantaan ja tavoitteena kahvihetki jossain lähisaaressa. Mutta pettymykseni huomaan, että meillä ei ole yhtään pullaa! Ei tuoretta eikä pakastettua. Onneksi aamulehteä lukiessa silmiini osuu juttu Itä-Helsigin saaristosta. Siinä kerrotaan, että entisiin sokeiden lomakodin tiloihin on toukokuussa polkaistu psytyyn uusi ravintola. Siis sinne! Rantaan ehdimme ennen puoltapäivää ja ilma senkun lämpenee. Kantaessamme kanoottejamme laiturille muistan kertoa miehelle ääneen suunnitelmistani suunnistaa kohti Villa Villingenäsia. 'Kiva idea, mutta minulla ei ole lompakkoa mukana lainkaan', vastaa mies. Miten niin ei ole, aina se tähän mennessä on ollut!  Eipä ole minullakaan yhtään rahanpalasta missään taskussa. No, mehua löyt