KIUKUNKARKOITUSMELONTAA

Kun  Marjaniemen rannassa ulvovat veneiden mastot ja vaahtopäät ovat saapuneet Vartiosaaren lahdelle saakka, voi tehdä vain yhden johtopäätöksen. On aika varma siitä, että melomisessa ei tällä kelillä ole mitään järkeä, eikä ainakaan mitään nautittavaa.

Siispä ilmoitin heti rantaan saavuttuani lähteväni takaisin kotiin. Aikeitani vahvisti se, että taivas oli pilvinen ja uskoin sateen saapuvan. Olkapäätä särki eilisen työrupeaman jälkeen ja minä myönsin olevani ihan superärsyyntynyt. Hienoa melontapäivää tästä ei tulisi, valmiit reittisuunnitelmani tälle päivälle saisin unohtaa.


Mutta mies ei antanut periksi. Ei hän kai ollut koskaan kuullut ajatusta, että ensin lähdetään vajarantaan kaikki varustukset mukana ja siten päätetäänkin olla melomatta. Hätäpäissään hän ehdotti, että  melotaan kaksikolla ja lyhyt kierros lähivesillä. Lisäksi hän kehoitti katsomaan taivaalle, miten se oli kirkastumaan päin ja kuinka keväisen vihreää ympärillämme oli. En nyt tästä vielä kovin piristynyt, mutta suostuin kuitenkin kantamaan kanootin vesille.


Mies päätti pelata varman päälle ja ohjasi kanootin kohti Tammisalon kanavaa. Ja kuinkas sitten kävikään. Kun sinne asti pääsimme, huomasin, että tähän kohtaan ei mikään tuuli osu eikä  tunnu.  Aurinko paistoi lämpimästi täysin kirkkaalta taivaalta.

Jatkoimme matkaa kohti Vartiosaarta ja sen ohi. Pikku-Sarvaston kohdalla mies päätyi katsastamaan lahden pohjukan ja siellä olevan rakennelman. Ei ollut kuulemma ennen moista nähnyt. Minä ihmettelin hetken aikooko hän tosiaan tunkea meidät ja kanootin tuosta pienen pienestä tunnelista läpi. Ei sentään, onneksi hän peruutti hetken päästä  ja käänsi kanootin  nokan kohti Sarvastonlahtea.



Tässä vaiheessa iskin silmäni rannalla oleviin kukkapeltoihin. Rentukat olivat puhjenneet keltaisena kukkimaan  ja niiden takana loisti valkovuokkoja silmin kantamattomiin. Samalla  havahduin myös  kalatiirojen syömäpuuhiin, silkkiuikkujen sukelluksiin ja joutsenten uljaaseen laskuun kohti merenpintaa.

Tämän jälkeen melominen  sujui jo paljon  paremmin ja kevyemmin.  Viimeisten kilometrien ajan saimme nauttia kunnon myötätuulesta. Sen ajan mies pohdiskeli   apupurjeen virittämistä. Hän mietiskeli ääneen  fysiikan lainalaisuuksia sekä  erilaisia sateenvarjon kiinnitystapoja kanootin kannelle. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevaa.

Ennen kuin huomasinkaan, olimme takaisin vajarannassa. Veneiden mastot ulvoivat edelleen ja tuuli tuiversi. Mutta kiukkuinen olo oli hävinnyt jonnekin ja olkapää vetreytynyt melkein entiselleen.










Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

LÄHIMATKAILUA MELOEN

Miehen matkassa Norjaan

MELONTARETKI AHVENANMAALLE 2021