KAKSIKKOA OHJAAMASSA
Kesä jatkuu aina vaan. Vaikka eilen juhlimme iloisesti Marjaniemen melojien 80-vuotistaivalta aamusta iltaan, ei se estä tänään lähtemästä vesille. Yhtään mahdollisuutta meloa ei voi nyt jättää käytämättä, tämä korkeapaine maamme yllä voi loppua milloin vaan.
Matkalla vajarantaan tuli mieleeni, etten ole tainnut koskaan olla kaksikon ohjaksissa. Vaikka kuinka yritin muistella, en keksinyt yhtään kertaa, jolloin olisin päässyt käyttämään kaksikon peräsintä. Nyt päätin korjata tämän puutteen.
Niinpä pyysin miestä nostamaan kanssani laiturille lempparikaksikkoni Annen ja säädin polkimet itselleni sopivaksi. Mies katsoi epäuskoisesti minua, mutta suostui ilman eri kiukuttelua istumaan etupenkille. Kysyin, oliko toiveita päivän reitistä. Ei ollut, minä sain määrätä suunnan kun kerta aioin peräsintäkin käyttää. Ehdotin Villingin kiertämistä. Se sopi miehelle,vaikka hän oli juuri eilen melonut saman matkan pääkaupunkimelonnassa. Nyt kiersimme matkan myötäpäivään, vaihtelua sekin.
Anne-kaksikko osoittautui helposti käsiteltäväksi. Tuntui kyllä vähän oudolta tuijotella miehen selkää ja meloa hänen tahtiinsa, vuodesta toiseen kun on menty minun melanvetojen mukaan. Ja näkyvyyskin oli totuttua heikompi, lyhyempi häntä kun olen.
Minä keskityin tarkasti ohjaukseen, mutta miestä taisi ruveta vähän kyllästyttämään tämä tämmöinen matkanteko. Vähän ennen Villlinginluotoa hän puhkesi pitämän minulle kohtuullisen seikkaperäistä luentoa tuulen yläpuolella melomisesta. Mielestäni meloin oikeaan suuntaan eikä pienenpieni tuulikaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta jotain hienosäätöä ja ohjeistusta minulle oli tarpeen antaa. Kuuntelin sujuvasti ja ihastelin pilvetöntä taivasta.
Jatkoimme melomista ja paluumatkalla, yhteisestä sopimuksesta, poikkesimme hieman perinteiseltä reitiltä suunnistaen kohti Kotiluotoa. Rantauduimme, kipusin ylös kanootista ja vaihdoin uimapuvun päälleni. Vasta siinä vaiheessa tajusin, kuinka epämääräistä mönjää ranta oli täynnä. Uimaan pääsy liukkaita ja teräviä pikkukiviä pitkin vaikutti yhtäkkiä niin vaivalloiselta, että päätin unohtaa aikeeni kastautua virkistävään elokuiseen meriveteen. Ei auttanut valittaa, itsehän olin kanootin tähän kohtaan ohjannut.
Viivähdin hetken rantakivellä auringonpaisteessa ja sitten jatkoimme matkaa. Mies laittoi vaatenyssykkämme takaisin kanoottiin ja sulki luukun huolellisesti.
Kesä jatkuu aina vaan. Vaikka eilen juhlimme iloisesti Marjaniemen melojien 80-vuotistaivalta aamusta iltaan, ei se estä tänään lähtemästä vesille. Yhtään mahdollisuutta meloa ei voi nyt jättää käytämättä, tämä korkeapaine maamme yllä voi loppua milloin vaan.
Matkalla vajarantaan tuli mieleeni, etten ole tainnut koskaan olla kaksikon ohjaksissa. Vaikka kuinka yritin muistella, en keksinyt yhtään kertaa, jolloin olisin päässyt käyttämään kaksikon peräsintä. Nyt päätin korjata tämän puutteen.
Niinpä pyysin miestä nostamaan kanssani laiturille lempparikaksikkoni Annen ja säädin polkimet itselleni sopivaksi. Mies katsoi epäuskoisesti minua, mutta suostui ilman eri kiukuttelua istumaan etupenkille. Kysyin, oliko toiveita päivän reitistä. Ei ollut, minä sain määrätä suunnan kun kerta aioin peräsintäkin käyttää. Ehdotin Villingin kiertämistä. Se sopi miehelle,vaikka hän oli juuri eilen melonut saman matkan pääkaupunkimelonnassa. Nyt kiersimme matkan myötäpäivään, vaihtelua sekin.
Anne-kaksikko osoittautui helposti käsiteltäväksi. Tuntui kyllä vähän oudolta tuijotella miehen selkää ja meloa hänen tahtiinsa, vuodesta toiseen kun on menty minun melanvetojen mukaan. Ja näkyvyyskin oli totuttua heikompi, lyhyempi häntä kun olen.
Minä keskityin tarkasti ohjaukseen, mutta miestä taisi ruveta vähän kyllästyttämään tämä tämmöinen matkanteko. Vähän ennen Villlinginluotoa hän puhkesi pitämän minulle kohtuullisen seikkaperäistä luentoa tuulen yläpuolella melomisesta. Mielestäni meloin oikeaan suuntaan eikä pienenpieni tuulikaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta jotain hienosäätöä ja ohjeistusta minulle oli tarpeen antaa. Kuuntelin sujuvasti ja ihastelin pilvetöntä taivasta.
Jatkoimme melomista ja paluumatkalla, yhteisestä sopimuksesta, poikkesimme hieman perinteiseltä reitiltä suunnistaen kohti Kotiluotoa. Rantauduimme, kipusin ylös kanootista ja vaihdoin uimapuvun päälleni. Vasta siinä vaiheessa tajusin, kuinka epämääräistä mönjää ranta oli täynnä. Uimaan pääsy liukkaita ja teräviä pikkukiviä pitkin vaikutti yhtäkkiä niin vaivalloiselta, että päätin unohtaa aikeeni kastautua virkistävään elokuiseen meriveteen. Ei auttanut valittaa, itsehän olin kanootin tähän kohtaan ohjannut.
Viivähdin hetken rantakivellä auringonpaisteessa ja sitten jatkoimme matkaa. Mies laittoi vaatenyssykkämme takaisin kanoottiin ja sulki luukun huolellisesti.
Käänsimme nokan kohti Ramsinsalmea ja minä yritin siinä vaiheessa saada perämisen alas. 'Vedä narusta ja paina alaspäin' , ohjeisti mies. Niinhän minä tein! Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja hän toisti käskyn useamman kerran. Ymmärsin kyllä, mutta peräsin ei siitä huolimatta suostunut laskeutumaan. Sitten mies käänsi päätään ja totesi, ettei sitä alas saakaan. Hän oli jättänyt peräsimen narun tiukasti kanootin luukkunarujen väliin.
Matkaa oli jäljellä vain runsaat pari kilometriä, joten emme vaivautuneet rantautumaan uudelleen. Siispä mies pääsi ohjaamaan loppumatkan ilman peräsintä ja minä meloin häntä seuraten. Oikealla, vasemmalla, väliin kaarivetoja, väliin enemmän kanoottia kallistaen. Hyvin tuo yhteistyö sujui ja kanootti kulki sujuvasti myös miehen ohjauksessa. Minä en ole ollenkaan varma, jäikö tuo peräsimen naru todellakin vahingossa luukkunarujen väliin?
Kommentit
Lähetä kommentti