LÄHIMATKAILUA MELOEN

Viikon matka länteen takanapäin. Lähtiessämme matkaan uskoimme tekevämme rennon melontaretken. Matkaisimme ilman tarkkaa aikataulua ja määränpäätä. Aamu-unisina ihmisinä herättäisiin kun ehditään ja juotaisiin aamukahvit rauhassa. Mutta ei se mennyt ihan niin. Kohdallemme sattui ennätyksellisen kovat vastatuulet, jotka jatkuivat päivästä toiseen. Jo ensimmäisenä päivänä aloin aavistella, mitä edessä on. Suomenlinnan edustalla puski tuuli ja lisäksi olin kauhuissani kaikista edestä ja takaa tulevista veneistä, laivoista, vesibusseista ja ties mistä menijöistä. Pihlajasaareen päästyäni olin aivan likomärkä ja umpijäässä. Kuka käski lähteä vajarannasta matkaan ilman melontatakkia! Niinpä puin ylleni kuivapuvun ja meloskelin se päälläni seuravaat kaksi päivää, keskellä Suomen suvea.

Matkalle lähtiessä olin lukenut säätiedotuksen, jonka mukaan kuluva viikko on sateinen, kolea ja tuulinen. Vielä toisen retkipäivän aamuna jaksoin olla optimistinen. Ei sada eikä ole koleaa kuivapuku päällä, tuulee kyllä, mutta eiköhön tuo Porkkalan kärki meitä suojaa. Mutta eipä suojannut, iltapäivää kohti tuuli vain voimistui ja tuntui puskevan joka suunnasta  minua päin! Päivän päätteeksi kävimme kääntymässä Porkkalan nokassa todetaksemme, että yli  ei ole menemistä tässä säässä. Leiriydyimme siis niemen kärkeen ja jäimme odottaman aikaa parempaa.

Miehen melontalippis tarvitsee oman naulakon.

Illan aikana mies tutki merta ja aaltoja -  edestä ja takaa. Ja päätti, että varhainen aamu on hyvä hetki lähteä matkaan ja päästä Porkkalanselän yli. Siispä kello soimaan ennen viittä ja aamukuudelta olemme jo matkalla. Se siitä leppoisasti ja aikatauluttomasta matkasta! Mutta mies oli oikeassa. Tuuli on tyyntynyt ja pääsemme vaivatta aukon yli. On hiljaista, aamuaurinko pilkottaa pienen hetken pilvien välistä ja minä nautin olostani. Pysähdymme Vormön saarelle aamukahville. Paikka on aivan ihana ja toteamme miltei yhteen ääneen, kuinka hyvä yöpymispaikka tämä on tulevia retkiä varten. Kunnes mies lukee rantaan asetetusta taulusta paikan olevan Siuntion kunnan uimarannnan ja siellä on telttailu kielletty. Lisäksi ohjetaulun mukaan  myös autojen pesu on  kielletty. Sitä jäimme vähän miettimään, että miten ne autot tänne saarelle pesuun tuotaisiin?

Hetken aikaa matka jatkuu suht tolkullisessa kelissä, kunnes Elisaaren kohdalla tuuli yltyy taas. Tarkoitus on päästä ystäviemme mökille Barösundiin ja viimeiset kilometrit ovat taas täyttä työtä ja puskemista päin tuulta. Mutta kyllä kannatti puskea. Rantaudumme, otamme muutaman vaate- ja eväspussukan mukaamme ja kävelemme mökille. Sauna lämpenemään ja pesulle. Tämä on kyllä yksi matkan kohokohdista. Merivesi kun on koko matkan ajan niin kylmää, ettei sinne hirviä montaa kertaa  pulahtaa.

Seuraavana aamuna herään ja totean, että alkuviikon sääennuste osuu tismalleen kohdalleen. Nyt tuulen lisäksi ilma on kolea, vettä on satanut yölllä rankasti ja päivän mittaan sadekuuorja tulee useita. Tosin tuulee koko ajan enemmän kuin merisäätiedotteet kertovat. Mitäpä siinä muuta voi kuin meloa tauotta ja pitää tavarat tiiviisti kanootissa ja kuivina. Illalla, sateen päättyessä, rantaudumme Tammisaaren kansallispuiston alueella sijaitsevalle Fladalandetin saarelle. Ihana paikka, saarelta löytyy monta hyvää leirytymispaikkaa.

Merellä maistuu mikä ruoka vaan.

Aamuna paistaa vaihteeksi aurinko, mutta tuuli jatkaa kulkuaan. Toiveikkaana ajattelemme sen puhaltavan niin, että voimme jatkaa kohti Hankoa ja että tämä niemennokka suojaa meidät pahimmilta puhalluksilta. Aika pitkälle pääsemmekin, mutta noin viisi kilometriä ennen Hankoa tuuli yltyy entisestään, kääntyy pohjoisesta luoteeseen ja loppumatka on yhtä tuskaa. Rantaudumme Hangon vierasvenesatamaan ja menemme syömään. Mies toteaa pizzalautasen äärellä, että emme tällä kelillä pääse kärjen ohi, saati siitä eteenpäin. Niinpä päätämme lopettaa matkan länteen. Palaamme takaisin viisi kilometriä ja yövymme paikassa nimeltä Granskär. Saarella ei ole ketään muita, merellä ei näy mitään liikennettä. Kukaan muu ei taida olla niin hassu, että olisi liikkeellä tällä kelillä!  Emme kuitenkaan halua vielä lopettaa matkantekoa, joten soitamme ja varmistamme kyydin kotiin parin päivän päähän. Täytyyhän sitä saada meloa myös myötätuuleen.
 

Sitten, vihdoinkin, myötatuulten päivä takaisin Tammisaaren kansallispuistoon. Valitsemme leiripaikan kuitenkin vähän huolimattomasti emmekä välty tuulen tuiverrukselta myöskään rannassa. Tuuli vie teltan, pussukat ja nyssykät, kun selkämme käännämme. Mutta pysyyhän sitä joten kuten lämpimänä kun juoksee tavaroiden perässä!

Vielä on jäljellä yksi päivä ja viidentoista kilometrin pyrähdys kohti määränpäätämme, Skåldön lossirantaa. Puramme tavarat kanootista ja istuudun lueskelemaan ja odottaaman kyytiä kotiin. Ja sopivaksi lopuksi saamme tietysti kunnon sadekuuron niskaamme.

Skaldön lossirannan vierestä löytyy hyvä rantautumis- ja lastauspaikka.

Oli matka toki muutakin kuin tuulessa melomista. Se oli myös kallioita, luotoja, poutapilviä, kahvihetkiä, telttailua ja kaiken muun unohtamista. Näimme ja koimme taas upeita maisemia, tuttuja ja uusia. Minä meloin ensimmäistä kertaa Tammisaaresta Hankoon ja ihailin menomatkalla upeita huviloita ja hiekkarantoja.( Siis siihen asti kunnes tuuli vei kaiken huomioni.) Takaisin tullessa meloimme kauempana rannasta ja  maisema näytti ihan erilaiselta. Nyt vasta huomasin kaikki ihanat luodot ja upean taivaanrannan. Tämän reitin ehdoton suosikkini oli kuitenkin Tammisaaren edusta lukuisine saarineen. Kun tajuaa pysyä poissa laivaväyliltä, saa upeampaa luontoelämystä kyllä hakea. Mutta yksin en siellä selviytyisi. Pieniä ja isoja saaria on sellainen määrä, että minä eksyisin tuota pikaa pyörimään ympyrää ja ihmettelemään kuinka saaret voivat vaihtaa paikkaa. Mutta onneksi mies osaa käyttää kompassia ja noin pääsääntöisesti hän oli tämänkin matkan ajan kartalla.

Ps. Sadulle kiitos jalkatuen lainasta, toimi mainosti. Pekalle kiitos ompeluvinkeistä. Pesupusseista tuunatut pussukat pitivät tavarat hyvin järjestyksessä istuinaukossani.